Jaa tämä sivu

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedin

Jouluaatonaatto ja -aatto kriisipuhelimessa

Vesisateessa kävelin kohti päivystyspaikkaa. Olin luvannut päivystää kriisipuhelimessa 23. ja 24.12 illan kuudesta yhdeksään. Olin hieman jännittynyt ja mietin, millaista olisi päivystää tämmöiseen aikaan. Jouluhan on usein ahdistavaa aikaa monille ja mietin näkyisikö se soitoissa.

Tulin hyvissä ajoin paikalle, koska haluan aina hieman rauhoittua ja suuntautua vastaamiseen ja katsoa kaiken tarvitsemani puhelimen lähelle. Tekniikka pelasi ja sain linjan auki. Sitten kudin käteen ja odottamaan puheluita.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana tuli kolme mykkäsoittoa. Minun ääneni ei kelvannut soittajalle ja hän sulki puhelimen heti ääneni kuullessaan. Jäin pohdiskelemaan sitä, miten se kuitenkin aina jotenkin turhauttaa ja nostaa mieleen kummallisia ajatuksia, kun joku sulkee puhelimen sanomatta sanaakaan. Jotenkin se jopa loukkaa, vaikka ei tietenkään pitäisi. Ihminen on siitä kummallinen olento, että kaikenlaisia ajatuksia mieleen nouseekin. Ja monenlaisia tunteita herää.

 

Illan aikana tuli muutama puhelu. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hiukan huolia ja keskustelukaverin tarvetta ja sitten eräs, joka haluasi toivottaa hyvää joulua. Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, että oli niin hiljaista. Paljonhan joulun ahdistavuudesta puhutaan, mutta ei se ainakaan minun vahtivuorollani näyttäytynyt.

Koska minulla oli runsaasti aikaa, pohdiskelin siinä kutomisen lomassa päivystämistä yleensä. Ja sitä, miten monenlaisia ajatuksia soittajat herättävät. Ja toisaalta sitä, miten paljon oma elämäni on laajentunut näiden vuosien aikana, kun olen puhelimeen vastaillut.

Elämän monenlaiset ilmiöt ovat tulleet tutuiksi ja olen joutunut miettimään paljon omaa suhtautumistani asioihin. Olen joutunut miettimään omia arvojani ja omia rajojani. Olen joutunut opettelemaan myös sitä, että asiat on voitava jättää päivystyspaikalle pois lähtiessään. Jos kantaa toisen murheita kotiin, ei jaksa kovin kauan tehdä tätä työtä.
Toki ne minulla vielä joskus mielessä pyörivät kotonakin, mutta olen kuitenkin huomaamattani oppinut, etten voi ratkaista kaikkia ongelmia, eikä se ole edes minun tehtäväni. Minun tehtäväni on kuunnella ja antaa aikaani ja läsnäoloani, soittaja käyttää sen ajan sitten niin kuin hänestä hyvältä tuntuu.

Joskus tulee kieltämättä avuton olo ja toivoo, että olisi jotain muutakin antaa kuin vain aikaa ja kuunteleva korva. On pakko opetella sietämään avuttomuutta ja epävarmuutta, epäoikeudenmukaisuutta. Soittaja elää omaa elämäänsä ja me kohtaamme puhelun aikana lyhyen hetken. Ja kuitenkin se lyhytkin hetki voi antaa suuren avun soittajalle.

Omien avuttomuuden- ja epävarmuudentunteiden ja joskus jopa raivon ja inhontunteiden jakaminen toisten vastaajien kanssa työnohjauksessa on ollut yksi kantava tuki työssäni. Ryhmän tuki ja palaute, sekä tunteiden ja kysymysten jakaminen antaa uutta näköalaa ja uskoa omiin kykyihin vastaajana. Työnohjausryhmässä käynti on osa tätä työtä. Ilman sen antamaa purkupaikkaa ei kauan jaksa kohdata ja kuunnella niin kovin erilaisia ihmisiä.

Näiden vuosien aikana olen oppinut myös sen, että kuuntelemisella on suuri merkitys tämän päivän ihmiselle. Se, että joku kuuntelee ja ottaa soittajan vakavasti, on joskus hyvinkin merkityksellinen asia ihmiselle, jota pompotellaan yhteiskunnassamme luukulta luukulle, eikä kenelläkään ole hänelle aikaa. Me päivystäjät annamme hänelle sitä aikaa ja pysähdymme kuuntelemaan hänen huoliaan. Sen hetken me olemme siinä häntä varten.

Joskus elämän tarkoitusta pohtiessa tajuaa sen, että elämän tarkoitus voi olla myös kuunteleminen. Eikä se ihan huono tarkoitus olekaan. Vaikka tässä työssä ei näekään suuria voittoja ja muutoksia parempaan, toki joskus jotain, niin tässä on kuitenkin jotain niin perusasiaa elämästä. Ihmisen toivo on toinen ihminen, ei niinkään suuren joukot. Ihmiseltä ihmiselle kuvaan niin hyvin tätä työmuotoa.

Tukihenkilö Eva von Koch